Maailma on täynnä kirjoitusta ja sanottavaa löytyy jokaisen pään sisältä sähköiseksi tajunnanvirraksi muutettuna.

Minä olen yksi maailman ihmeistä vertaistensa rinnalla.

 

Haluaisin, että osaisin kirjoittaa filosofiasta, estetiikasta ja taiteesta niin paljon että sieluni repeää yltäkylläisyydestä. Löytää uusia reittejä ja eksyä omiin kummallisiin ajatuskuvioihin, kompastua.

 

Pakeneminen on varmasti syy kirjoittaa. Päästä syvemmälle jonnekin mihin ei yllä tämän maallisen tallaamisen kuopat ja kolhut. En halua saavuttaa mitään. Kunniaa ja mammonaa täällä riittää, ei en halua. Luullakseni etsin jotain itseilmaisukeinoa, jota maalaus ei voi kertoa. Antaa mennä sitten.

 

 

Kaikessa on loppujen lopuksi kysymys pelon voittamisesta, mennä itsensä yli ja lopettaa ylitsepursuava analysointi. Hyväksyminen ei riitä vaan olla oikeus itsensä kykyihin uskomiseen eli ei verrata vaan innostaa itsensä omaan ihan siihen pikkuruiseen ikiomaan, jota kenelläkään muulla ei voi olla.

 

Käyn läpi vanhoja kirjoituksia ja ne saavat uuden version. Otan nyt esiin edellisen työpäiväkirjan ja luen sieltä muutaman sivun.

Pelästyin luettuani viimeisimmän kirjoituksen kuinka suunniteltua tämä olikin. Ajattelin viikko sitten, että alan kirjoittamaan ja lukemaan. Enpä ole aikoihin itseäni näin yllättänyt.

 

Maailmankaikkeus ja kaikki sen ikuisuuden sisällä

puhaltaa hengen kuin tuulen viimeinen henkäys.

Ihmisellä on lopultakin hengetön läsnäolo. Vapaus pelosta,

jolla oli tarkoitus kiertää maailman ympäri

koskaan itseään löytämättä.

 

 

 

Olkapäälläni on istunut kouluajoilta asti sellainen mestari, joka opettaa, saa ihailemaan itseään, pelottaa, tuomitsee, laittaa minut itseni ja puun kuoren väliin.

Voisin toki nimeltä mainita tuon täydellisen taiteiljan, filosofin, kirjailijan, taiteen tutkijan, historian kansiin itsensä maalannut. Ikiaikojen Nykytaiteilija, joka ei jää menneeseen tai unohduksiin.

 

Käyn läpi pääni ajatuksia ja tuntuu siltä, että siellä on paljon langanpäitä. Pakenen niitä ilmeisestikin sillä haen aktiivisesti tyhjyyttä. Tiedän tyhjyyden luovan sellaista, mikä ei ole lähtöisin mistään tai menossa minnekään, mutta juuri siksi voi vaikuttaa suurelta oivallukselta.

 

Ihmiseltä riistetty vapaus –kuulostaa juuri sellaiselta aiheelta, joka saa itseään vähänkin ymmärtävän ihmisen raiteilleen. Rationaalisesti ajateltuna me olemme olentoja. Synnyin, elin ja kuolin.

Se mitä siinä välillä tapahtuu, on täysin omien valintojen syy ja seuraussuhteessa. Minä romanttisessa naivistisuudessa haluaisin niin kovasti pitää yllä taiteen vapauden illuusiota. Sen vaikutus minuun on niin käsittämättömän suuri, Ihan kuin mielessäni asuisi alue, joka on turvassa pahalta maailmalta. Maalliselta vaeltamiselta, joka niin raskaaksi on käynyt. Ihmiset ympärillä ja muualla puhuvat ja pohtivat jotain sellaista, mikä ei merkitse mitään.

 

Sitten kun minä astun siihen ”oikeaan maailmaan” näen kauas ja syvälle ja kaikki on kristallinkirkkaan selkeää. Palaset ovat kohdallaan ja minä voin hyvin. Tarvitsen aina poikkeuksetta tähän hetkeen jonkin pysähtymisen, näyttelyssä, kirjan tarinassa, maalatessa. Usein siihen riittää luonnossa päämäärätön harhailu.

 

Harhaileminen on oikeastaan mielentila. Siinä kaikki aistit ovat avoinna uusille. Näkeminen on aistikasta ja mielenkiinto assosioituu ajatuksiin kuin rubiikin kuution värit löytäisivät paikkansa itsestään.

Kuuntelen hiljaisia maalauksia

Joka paikassa on niin hiljaista

Ei odottavaa hiljaisuutta, vaan pysyvää.

 

Siinä liike kohtaa rajan.

 

Hienovarainen voima vie hiljaisuutta syvyyteen, jossa ei ole suuntaa tai ajanlaskua.

 

 

Olen saanut hienoa opetusta taidekoulussa. Sen sisäistäminen saattoi joskus olla kovan ajattelemisen takana, mutta toisaalta minun asenne oli valmiina ja avoin. Nöyryys ei pelkästään itseään kohtaan vaan varsinkin ”kohdetta” tarkastellessa. ”Kun katsot kohdetta, muista että myös kohde katsoo sinuun.” Olin jo silloin kovin kiinnostunut totuuden etsimisestä –mitä lieneekin- ja opettajani sitä ihmetteli. Tuskin osaan sitä vielä määritellä, mutta voisin ainakin yrittää. Totuus on se näkymätön jonka tuntee, joka voi satuttaa. Pelkääminen luo riittämättömyyden tunteen ja rakkaus on kaikessa, jos sille on avoin.

 

Minä tulen aina muistamaan vanhan ja viisaan opettajani upean ajatuksen: ”Meillä ihmisillä on vain kaksi tunnetta: rakkaus ja pelko. ” Kaikki muut tunteet ovat niiden välisiä eri muotoja.

Kiitos ja kumarrus mestarille.

Kunnostauduin aamulla ja päätin lähteä maalausten äärelle. Kuljin jollain tavoin kuin ohi ja vain vilkuillen maalauksia. Se tuntuu usein näyttelyssä hyvältä silloin jos esillä on sellaisia maalauksia joita olen nähnyt useaan kertaan tai olen jotenkin ylikyllästynyt katsomaan jotain aihetta.

 

Olisin mielelläni ottanut aivan uuden näkökulman maalauksiin, mutta kamerankäyttökielto esti sen.

 

Kuljin kuljin ja pysähdyin. Maalauksen ihme kosketti minua taas.

Edessäni riippui kangas, johon oli 100 vuotta sitten sivelty öljyväriä. Useita eri värejä sommiteltu kompositioon, joka yhdessä kokosi yhteen kuvan. Maalari oli katsonut jotain jonka minä nyt näin. Saatan olla lapsellinen, koska ajattelen kuinka helppoa on tehdä kuva.

 

Maalauksen vaatimukset ovat erittäin tiukat, materiaalin, värin, sommittelun ja ihmeen yhdistelmä.

Tekoprosessissa syntyy yhteys minun ja maalauksen välille. Vuoropuhelu on siis oma tila, kulkee kohti tuntematonta. Siinä on minusta jotain niin arvokasta ja viehättävää. Uuteen työhön vie uudelleen ja uudelleen se ihana valtava vapaus, jossa kaikki on vielä mahdollista. Se henki pitää voimansa viimeisiin vetoihin asti, kunnes on vain päätettävä keskustelu. Jotain jää aina seuraavaan maalaukseen.

 

Kummallisinta on elämän ja taiteen vaikutus toisiinsa. Tai siis taide-elämä on elämistä eli elämä on vain taidetta ja elämistä…

Jos elämä ei suju niin se johtuu siitä että maalaaminen ei suju. Jos maalaaminen ei suju, niin elämä ei suju. Yksinkertaista.

 

Ennen pohdin useinkin miksi maalaan ja miksi en voisi lopettaa. Olen luovuttanut ja antanut periksi löydettyäni parempaakin ajateltavaa.

Sanojen kaipuu tuntuu minut valtaavan.

 

Kiltti pieni sininen

jätä minut rauhaan kuinka pieni se voikaan olla

Iso maailma edessäsi ja sitten siinä on tuuli

Laineet hiljentyvät koska kukaan ei nuku

Huuto ei kuulunut

Se on tuulen ääni. Sillä on tietoa.

Huuto, joka antaa oman aallon äänelleen

Taiteen merkitystä pohditaan aina uudelleen. Minäkin haluan ajatella, miksi? Löydän kuitenkin vain vastaukseksi Miten?

Jos ihminen muistaisi kaiken miltä itsestä tuntuu kun unohtaa itsensä (siinä hetkessä on jo merkitystä) ja kaikki tuntuu niin selkeältä, pääsisi hyppäämään rajan yli täydelliseen puhtauteen. Taiteellinen pyrkimys on samantapaista. Olen nöyrä suuremman alapuolella, mutta annan sen koskettaa ja viedä minua.

 

Ulkoinen antaa rajat polun sisäiselle kulkemiselle. Haluaisin olla puhdas, irti ja elää niin jottei MIKÄÄN rasita tai estä puhtaan ajatuksen syntymistä ja sen kokemista eri tasoilla. TAIDE ON. TAIDE on ”ei tarpeellista” ja SIKSI niin armollisen kiinnostavaa. En halua määrittää mitään AJALLISTA maalauksessa. Se jollain tavoin pyrkii myös poistamaan muita määreitä kuten TUNTEEN.

Maisemassa on tunnetta ja ajatusta, maiseman kokemiseen liittyy aina katsojan läsnäolo, henkilökohtainen näkökulma.

 

Maisemat ovat peilikuvia ihmisen alkuperästä.

 

Nykytaiteen maisemat voivat olla velkaa perinteiselle tavalle kuvata luontoa ja ympäristöä, mutta tyypillisimmillään ne tarjoavat aivan toisenlaisia tulokulmia aiheeseen. Voimme nähdä lennokkaassa sivellintyössä – joka taiteilijan ilmoituksen mukaan on täydellisen vapaa esittävästä aiheesta – visuaalisen maiseman jälkikuvan, tai luonto toimii lähtökohtana assosiaatioketjulle, josta lopputuloksena syntyy abstrakti kuvio.

 

 

Taideteos havainnoi linnun lentoa, tuulen tuiverrusta, ääntä erämaassa, sateen tuntua iholla. Nykytaide saattaa provosoitua jättömaiden estetiikasta, ihmisen hyväksikäyttämien rintamaiden lohduttomuudesta, kaupunkilähiöiden kasvottomuudesta, slummeista ja rappiosta. Tietomme maailmasta ja maailmankaikkeudesta on lisääntynyt, koemme olevamme osa kosmista äärettömyyttä. Tuijotamme tähtiin tai tarkennamme katseemme horisonttiin, jonka maalari tarjoilee kultaisessa leikkauksessa syksynharmain sävyin, tai näemme horisontin merkkimaisemana.

 

Usein nykytaiteilijalle maisema edustaa muutostilaa. Siksi niin moneen nykytaiteen maisema-aiheeseen liittyy aika ja liike, joko mekaanisena elementtinä tai kerronnallisena ilmaisuna, videokuvana. Liike korreloi maailmantilanteen jatkuvaa muutosta ja vaihtelua. Toisaalta nykytaide itsessään edustaa ilmaisua, joka on nykytaidetta vain tällä hetkellä, mutta tietyn ajan kuluessa poistuu nykytaiderekisteristä asettuakseen osaksi taidehistorian jatkumoa.

 

Jos katselen itseäni absoluuttisesti –ilman ympäristöä ja kokemuksia- näen itseni vilkkaana, herkkänä ja rohkeana henkilönä. Otan riskejä, kyllä vain, myös niitä tyhmiä riskejä. Annan elämän viedä minut mennessään. Nautin siitä, että olen haavoittunut, mutta silti vahvasti kiinni jokaisessa hetkessä. Joudun kuitenkin todellisuudessa asettamaan itseni tähän maailmaan ja yhteiskuntaan seuraavissa rooleissa: äitinä, ystävänä, vaimona, työntekijänä. Huomaan, että olen outolintuna sellaisissa ympäristöissä, joissa en kuuluisi olla. Olen kärsinyt siitä useasti. En kuitenkaan voi muuttaa itseäni kuin hiomalla terävimmät kohdat pyöreimmiksi.

On karmea ajatella, että minua ei tarvita yleisesti katsoen. Vain minä ja lähipiiri tarvitsee minua. Jätän jälkeeni ison kasan kaiken kokoisia ja näköisiä maalauksia. Minun jäännöksiä tai jätöksiä lapseni joutuvat käymään läpi  ja miettimään mihin ihmeeseen niitä tunkisi.

Työlläni ei ole taloudellista tai kulttuurihistoriallista arvoa. Työt jäävät elämään omaa aikaansa kenties lasteni tai jonkun seinillä. Loput voivat olla jopa kaatopaikalla.

 

Mutta mikään edellä mainituista ei saisi minua lopettamaan työtäni. Olen yhtä kuin maalaukset, joita teen. En erottele enää tekemisiä muiden töiden välillä. Minulla on yksi ainoa merkitys itselleni ja se on taiteen maailmassa rämpiminen. Voin kompastua, mutta nousen aina jaloilleni. En yritä edes enää keksiä mitä muuta minun tulisi tehdä. Haluan pysyä hengissä pitkään, jotta voin vain maalata.

Tyhjä kangas on uusi päivä. Se on uusi elämä.

Rakkaus taiteeseen on ikuista.

Aamu on lupaus uudesta päivästä, illan sinisyydestä, pimeän pehmeästä kosketuksesta.

 

 

Silmien edessä on pimeyttä ja on siinä tämä huone

seinät lattia tavarat

Miten kaikuva sävel soi minussa

Odotan edes yhtä pientä liikettä

Miten minua kohtelee taivaan äärettömyys

ääriviivat maailman

Miten minua halaa hiljaisuus

Ikivanhojen tuulien kohina

puiden hiljaisessa äänessä

 

Hiljaisuus siellä missä ääntä ei ollutkaan

 

Joskus ajattelin niin, että taiteessa on kysymys erityyppisestä ymmärtämisestä kuin yleensä. Kommunikoinnin muoto on hidas ja kysyvä. Maalaukset puhuvat parhaimmillaan omasta totuudestaan. Ne eivät vastaa kysymyksiin vaan osoittaen ne tarpeettomiksi. Tällainen kommunikointi taiteen kanssa on vaikeasti muutettavissa sanoiksi ja on hyvin henkilökohtainen kokemus. Maalauksessa on aina meneillään luomisprosessi. Kuva kertoo hetkestä, jolloin tapahtuma muuttuu ajatukseksi.

 

 

Katkelma kirjasta ”Taiteen tarkoitus”, Henry Hagman

”Haluaisin oivaltaa sen tason jonka luulen vieneen minua ja miksi se kiehtoo. Kontemplaatio on keskeinen käsite filosofiassa. Taiteessa se kuvaa psyykkisen tapahtuman luonnetta, jolla tietoisesti taideteoksen vastaanottaja käsittää teoksen sisällön. Se on syventynyttä heräämistä henkiseen ja eksistentiaaliseen tietoisuuteen.”

 

 

Nyt ajattelen niin, että en halua osata vaan vapauttaa itseni osaamisen pakosta. Hyöty-kaupallinen ajattelu tappaa luovuuden puhtaan ajatuksen, jolle ei ole vielä annettu värejä, muotoja tai tilaa.

Oikoteitä käyttävien taiteilijoiden likainen polku on itsensä kieltämistä. Pelkoa näyttää oma herkkyys ja haavoittuvaisuus. Elämä ja maalaus täyttyy niillä jäljillä joita astun. Rakkauden tulee loistaa sisältä päin ja valaista.

Maailma suhtautuu minuun hetkittäin kuin arvostelija, joka haluaa päättää mitä ja koska minä voin olla oma itseni. Haluan seurata luonnon voimia, valoa ja värejä. Minun on vaikea ymmärtää sellaista säännöstöä, joka tästä tavasta elää poikkeaa. Vaikeaa elämää tulee varsinkin silloin, kun joku toinen ihminen haluaa järjestelmällisesti tuhota minun toimintatapoja vaikka en niillä mitään harmia olisi aiheuttanutkaan.

Elämässä on myös aivan liikaa odottamista. Joudun usein itselleni myöntämään, että turhautuminen tai väsyminen vie aikaa minulta ja taiteelta.

Nöyrtyminen katoaa kanssani niille alueille, joissa pieni on valtaisa asia.

 

Sen ei tarvitse olla äänessä tai näkyvillä.

 

Pieni elämä on sellainen olio, joka ei vaadi olemisekseen mitään. Ehkä tämä ajatus muistuu mieleen ihmisen olemattoman pienestä ajasta koko maailmankaikkeuden historiassa. Kohti tuhoa, mutta ei valmiina. Tässä ajatukseni kiintyvät mielenkiinnolla fysiikan lakeihin. Maailmankaikkeus kulkee vääjäämättä kohti tuhoaan. Kaikki kuluu aikanaan pois pieniksi molekyyleiksi ja katoaa olemattomiin. Aika kulkee aina samaan suuntaan.

Tässä teoriassa minua kiehtoo suuresti ajatus kaiken keskeneräisyydestä suhteessa ajankulkuun.

 

Silloin hyvin nuorena ihmisenä ajattelin, että en kestä ajatusta kuolemisesta. Minäkin tein mitä vain paetakseni rajallisuutta ja saadakseni sellaisen mahdottoman ajatuksen pois päästäni. En kestänyt ajatusta vaan ajauduin paniikin omaiseen tunnetilaan.

Nyt olen pysähtynyt ja katson turvallisin mielin taakseni. En pelkää kuolemaa. Kaikki olemme matkalla ja tämä reissu päättyy kuolemassa.

Nämä viisauden kappaleet löytyivät matkalta. Matkani on vielä kesken, onneksi, sillä saan aloittaa aina maalauksen uudelleen alusta. Elämä alkaa aina uudelleen.